Vallankäyttö ohjauksessa

Kun opettaa tai ohjaa, vaikuttaa toisen ihmisen tai ryhmän toimintaan. Käyttää siis valtaa. Miten vallankäyttö tukee ryhmän oppimista, rohkeutta käyttää opittua ja toimia uudessa tilanteessa? Näitä asioita pohtii Anita Ahlstrand blogitekstissään.

Kun ohjaa, toimii ryhmälle aina mallina, halusipa sitä tai ei. Ohjaajan toiminta antaa mallin hyväksyttävän käyttäytymisen rajoista. Juuri sen vuoksi se, miten ohjaa, on tärkeämpää kuin se, mitä ohjaa.  Miten ohjaaja suhtautuu ryhmän jäseniin? Jutteleeko ohjaaja heidän kanssaan, onko ohjaaja kiinnostunut heidän kuulumisistaan? Antaako ohjaaja heille aikaa ja tilaa keskustella asiasta ja myös asian vierestä?  Kysyykö ohjaaja ryhmäläisten mielipiteitä? Ottaako ohjaaja ryhmän toiveita huomioon toiminnan suunnittelussa? Ottaako hän ryhmän mukaan toiminnan suunnitteluun? Miten ohjaaja suhtautuu arkaan tai ujoon ryhmäläiseen tai ryhmäläisten erilaisiin tapoihin reagoida? Tai ohjaajalle vieraisiin tapoihin opetella uusia asioita? Lisääkö ohjaaja huomaamattaan ryhmän epäonnistumisen pelkoa tai suorituspaineita? Pohdittavien kysymysten lista on pitkä.

Erityisesti se, kuinka vaativa tai vastaanottavainen ohjaaja on, vaikuttaa vahvasti ryhmäläisen haluun olla mukana ja kykyyn oppia tai soveltaa opittua omassa arjessaan. Vaativuus voi näkyä tekemisen rajoittamisena, pakottamisena tai käyttäytymisen kontrollointina. Vastaanottavuus taas näkyy hyväksyntänä, ymmärryksenä tai toiveiden ja tarpeiden huomioimisena. Vastaanottavainen ohjaaja keskustelee, kyselee, neuvottelee, ja helpottaa tällä tavoin luottamuksen syntymistä sekä sen säilymistä. Paras tapa, jolla ohjaaja varmistaa ihmisen tasapainoisen kehityksen, on käyttää valtaa voimavaralähtöisesti ja vastavuoroisesti. Tällöin voidaan puhua ohjaavasta vallankäytöstä.

Ohjaavassa vallankäytössä ohjaaja rohkaisee ryhmäläisiä ilmaisemaan omia mielipiteitään, kunnioittaa heidän ainutkertaisuuttaan ja uskoo heidän kykyihinsä. Ohjaava vallankäyttö yhdistää yksittäisen ryhmäläisen tarpeet muiden ryhmässä toimivien tarpeisiin. Näin ohjaajan ja ryhmän velvollisuudet ja oikeudet täydentävät toisiaan. Tällainen toiminta kehittää jokaisen oma-aloitteisuutta ja yhdessä toimimista. Lisäksi ohjaava vallankäyttö lisää koettua pätevyyttä ja arvostuksen tunnetta. Syntyy halu kuulua ryhmään ja toimia osana sitä.

Ohjaava vallankäyttö on kuitenkin syytä erottaa ”kivana kaverina” toimimisesta. Liian sallivassa ilmapiirissä ohjaaja ei vaadi ryhmältä mitään, mikä lisää alkuviehätyksen jälkeen turvattomuutta ja epävarmuutta.  Ryhmäläinen ei tällöin myöskään opi ymmärtämään toimintansa seurauksia itselleen tai muille.

Ohjaajalta on usein kysytty, saako ryhmäläinen kieltäytyä toiminnasta. Miten perustelen ryhmälle, jos joku ei teekään kaikkea tai seuraa välillä sivusta? Minkälainen soppa siitäkin tulee, jos kaikki saavat päättää itse? Välillä kokeneellekin ohjaajalle käy niin, ettei varsinaisesta tekemisestä tule ryhmän kanssa yhtään mitään, mikään ei mene suunnitelmien mukaan, ketään ei kiinnosta, kaikki on yhtä kaaosta. Ja ennen kuin ohjaaja ehtii tarkemmin miettiä, hän on jo käyttänyt useaa negatiivista vallankäytön muotoa – huutanut, uhkaillut, kiristänyt tai pakottanut… Tai unohtanut ajatella, mitä sanaton viestintä – kehon kieli, ilmeet ja eleet – kertoo ryhmälle. Virheitä sattuu jokaiselle ja niistä myös oppii. On hyvä ottaa aikalisä ennen kuin vallankäyttö riistäytyy käsistä. Silloin on syytä pysäyttää tilanne ja keskustella ryhmän kanssa: Mikä mättää? Miltä tilanne näyttää tai tuntuu? Mitä me kaikki voimme tehdä toisin? Miten tästä eteenpäin? Voi vaikka laittaa tiskimikin kiertämään, jotta jokainen saa sanoa oman mielipiteensä.

Ohjaava vallankäyttö voi tuntua ryhmäläisistä oudolta, jos he ovat tottuneet siihen, että opettaja päättää, miten asiat tehdään. Ohjauskokemuksen ja omien onnistumisten kokemusten myötä ohjaaja oppii löytämään oman persoonallisen tavan ohjata ja käyttää valtaa niin, että se tukee ryhmän toimintaa ja oppimista.  Kolme koota toimii tässäkin: keskustelu, kannustus ja kiitos!

Anita Ahlstrand, liikunnan opettaja, psykomotoriikan asiantuntija ja Kepeli-aktiivi

Lähteinä käytetty mm:

Ahlstrand. 2017. Moikataan varpailla. Oivalluksia ohjauksesta, liikkumisesta ja oppimisesta. Helsinki: Oppimateriaalikeskus Opike.

Dever & Karabenick. 2011. Is authoritative teaching beneficial for all students? A multi-level model of the effects of teaching style on interest and achievement. School Psychology Quarterly 26 (2), 131–144.

Harjunen. 2012. Patterns of control over the teaching-studying-learning process and classrooms as complex dynamic environments: a theoretical framework. European Journal of Teacher Education 35 (2), 139–161.

Marsh, Waniganayake & De Nobile. 2014. Improving learning in schools: the overarching influence of ‘presence’ on the capacity of authoritative leaders. International Journal of Leadership in Education: Theory and Practice 17 (1) 23–39.

Sajaniemi, Suhonen, Nislin & Mäkelä. 2015. Stressin säätely. Kehityksen, vuorovaikutuksen ja oppimisen ydin. Jyväskylä: PS-kustannus.

Walker. 2008. Looking at teacher practices through the lens of parenting style. The Journal of Experimental Education 76 (2), 218–240.