Ajatuksia ohjauksen onnistumisesta

Julkaistu: 25.01.18 · Kategoria: Blogi

Miten psykomotoriikka, yli 70 vuotta vanha lähestymistapa, toimii tänä päivänä oppimisen tukena ja onnistuneen ohjauksen oppaana? Tässä blogitekstissä hypätään psykomotoriikan ja kanssakulkemisen maailmaan ja houkutellaan esiin olemassa olevaa hyvää.

Psykomotoriikka on syntynyt tarpeesta kehittää ohjaustapoja, joissa aktivoidaan osallistujan olemassa olevia vahvuuksia ja voimavaroja sekä lisätään mm. oma-aloitteisuutta ja yhteistoiminnallisuutta. Psykomotoriikassa on kyse lähestymistavasta, joka on laajempi kuin yksittäinen menetelmä tai toimintamalli. Se on syntynyt pedagogiikan, psykologian ja psykiatrian välimaastoon. ”Psykomotoriikan tavoitteena on tukea ihmisen koko persoonaa liikunnan ilon, luovuuden ja elämyksellisyyden kautta. On tärkeää antaa tilaa ja aikaa sopeutua uudenlaiseen tilanteeseen.” Näin kuvailee eräs opiskelija psykomotoriikan ydintä omassa oppimistehtävässään.

Psykomotoriikan keskiössä on ihmisen oman kehon käyttö ja vuorovaikutus ympäristön kanssa. Liikkuminen on välineenä mitä mainioin, sillä se yhdistää ajattelun, tunteet ja toiminnallisuuden kykyyn olla muiden kanssa vuorovaikutuksessa. Psykomotoriikka on monipuolisempaa kuin urheilu, liikuntakasvatus tai fyysinen aktiivisuus. Fyysinen aktiivisuus ei ole psykomotoriikan tavoitteena, vaan paljon tärkeämpänä pidetään liikkumisen aikaansaamia kokemuksia ja niiden merkitystä ihmiselle.

Kanssakulkemisen käsite ei myöskään ole uusi. Psykomotoriikassa kanssakulkeminen on ohjauksen peruselementti. Ohjaaja antaa toiminnalle raamit, luottaa osallistujan kykyihin sekä tukee tarvittaessa osallistujan oppimista. Myös Maria Montessori kiteyttää käsitteen loistavasti: ”Auta minua tekemään itse”. Ohjaajan liika kontrollointi (neuvominen) ja tarpeeton apu estävät osallistujan oma-aloitteisuuden ja koetun pätevyyden tunteen vahvistumisen. Ohjaustilanne onkin paljon muuta kuin ohjeiden antamista, neuvomista tai tiedon jakamista.

Psykomotoriikassa ohjaajan tärkeimpänä välineenä pidetään hänen suhtautumistaan ryhmään ja osallistujiin. Osallistujan kohtaamista omana arvokkaana itsenään ei voi vähätellä; se on ohjauksen onnistumisen kannalta ratkaisevaa. Psykomotoriikassa lähdetään liikkeelle osallistujan vahvuuksista, mitä hän jo osaa ja missä hän on hyvä. Näin vahvistetaan hänen itsetuntoaan ja -tuntemustaan heti alusta lähtien. Luottamuksen syntyessä voidaan vähitellen alkaa haastaa osallistujaa uuden oppimiseen. Hänen tulee kuitenkin olla itse valmis ottamaan seuraava askel. Ohjaajan tärkeimpänä tehtävänä onkin houkutella esiin jokaisen osallistujan oma-aloitteisuus ja aktiivisuus. Tällä tavoin ohjaustilanteesta muodostuu kokonaisuus, jossa yhdistyvät myönteinen oppimisen ilmapiiri ja vastavuoroinen, symmetrinen, vuorovaikutus. Jutellaan ja pohditaan yhdessä, kuunnellaan ja tullaan kuulluksi, annetaan tilaa ja aikaa sekä huomioidaan toiselle merkityksellisiä asioita. Jokainen pääsee vaikuttamaan asioiden kulkuun jollakin tavalla.

Voin kokemuksesta todeta, että 70 vuotta vanha tapa lähestyä ja ohjata ryhmää toimii loistavasti edelleen. Omien vahvuuksien tiedostaminen ja hyödyntäminen toimivat siltana yhteistyöhön muiden kanssa. On mahtavaa nähdä, kun liikkumista ja kehon käyttöä hyödyntävillä harjoitteilla saadaan erilaiset ihmiset toimimaan yhteen. Uskalletaan heittää hullujakin ideoita ilmaan, kokeillaan, nauretaan, opitaan toinen toisilta ja tullaan ymmärretyksi. Tästähän Kepelissäkin on kyse!

Anita Ahlstrand, liikunnan opettaja, psykomotoriikan asiantuntija ja Kepeli-aktiivi

Lähteinä käytetty mm.

Ahlstrand. 2017. Moikataan varpailla. Oivalluksia ohjauksesta, liikkumisesta ja oppimisesta. Helsinki: Oppimateriaalikeskus Opike.

Cantell 2010. Ratkaiseva vuorovaikutus. Jyväskylä: PS-kustannus.

Johansson 2012. Pedagogens arbetssätt utifrån psykomotoriskt förhållningsätt. www.psykomotorik.se/artiklar.html.

Kumpulainen, Mikkola, Rajala, Hilppö & Lipponen 2014. Positiivisen pedagogiikan jäljillä. Teoksessa L. Uusitalo-Malmivaara (toim.): Positiivisen psykologian voima. Jyväskylä: PS-kustannus, 224–242.

Parkkonen 1991. Auta minua tekemään itse: Montessori-menetelmän sovelluksia. Porvoo: WSOY.

Pinter-Theiss, Steiner-Schätz, Lukesch, Schätz & Theiss 2014. Ich tue, Ich kann, Ich bin. Psychomotorische Entwicklungsbegleitung in Theorie und Praxis. Graz: vaLeo.

Probst, Knapen, Poot & Vancampfort 2010. Psychomotor Therapy and Psychiatry: What’s in a name? The Open Complementary Medicine Journal 2, 105–113.

Zimmer 201. Psykomotoriikan käsikirja. Lahti: VK-kustannus Oy.